sunnuntai 21. lokakuuta 2007

Tauko

Tämä blogi taitaa jäädä tauolle heti alkumetreillä, koska olen liian kiireinen kirjoittaakseni, ja kaiken lisäksi...rakastunut (jep, sanoin sen!). Jatkoa seuraa ehkä joskus... :)

tiistai 2. lokakuuta 2007

Toisaalta ja toisaalta

Eipä ole ollut aikaa päivittää blogia, ja edellinenkin päivitys taisi olla aika ankea. Koska aikaa ei ole pahemmin nytkään (pitäisi jo käydä nukkumaan), niin listaan vain muutamia hyviä ja huonoja asioita/huomioita viime päiviltä. Miinukset ensin, niin jää sitten parempi olo.

- Työmatkat kestävät tajuttoman kauan. Aamuisin vielä menettelee (50-60min), mutta nyt parina päivänä on ollut palatessa jotain häiriöitä RER-liikenteessä (aina!), ja esim. tänään matka kotiin venyi melkein kahden tunnin mittaiseksi. Kun tähän lisätään vielä, että olin jo töistä lähtiessäni väsynyt, enkä ollut syönyt moneen tuntiin ja RERissä oli hirveä tungos, huono ilma ja todella kuuma, tilani vaihteli jossain klaustrofobian ja pyörtymispisteen välillä. Töiden jälkeen oli tarkoitus mennä Marinitalle syömään, joitain muitakin oli kutsuttu, mutta en voinut, kun palasin niin myöhään. (Marinita asuu ihan toisella puolella kaupunkia.) Tällaisiako arkiviikot tulevat olemaan? En ehdi tai jaksa tehdä mitään töiden jälkeen, ja silti olen töissä ihan puolikuollut aina iltapäivällä. En ole esimerkiksi vieläkään nähnyt Seineä Pariisin keskustassa (ainoastaan RERin ikkunasta Pariisin ulkopuolella) tai Notre-Damea (paitsi yöllä taksin ikkunasta, tosi kaukaa). Oikeastaan en ole nähnyt vieläkään mitään muuta kuin metrotunneleita, sekä omaa kortteliani, Marinitan korttelia ja Saint Germain en Layeta. Eiffel-tornin (josta en kyllä erityisemmin välitä) näen sentään ihan kotini läheltä yhdestä kadun kulmasta, tosin aika miniatyyrikoossa. Tämä alue on niin korkealla, että siksi Eiffeli näkyy tänne asti, vaikka on oikeasti tosi kaukana.

- Kämpillä ei olla vielä saatu toimimaan langatonta nettiyhteyttä koneeseeni. Jos haluan käyttää nettiä, joudun nököttämään "olohuoneen" (lainausmerkeissä, koska sen verran boheemi) nurkassa, ja täällä on aika kylmää ja ankeaa. Kämppis on yrittänyt soittaa jo usemman kerran jollekin atk-asiantuntijakaverilleen, tuloksetta. No, onhan asia siis hoidossa kuitenkin. Ja ehkä on hyvä olla väillä vähemmällä nettiannoksella.

- Tämä ehkä olisi kuulunut ekaan kohtaan, mutta: ei ole aikaa hoitaa mitään omia asioita! Olin ajatellut, että ruokatunnilla olisi aikaa, mutta haluan kuitenkin syödä rauhassa ja aika menee hirmu nopeasti aina.

- Olen nukkunut tosi huonosti, enkä meinaa millään tottua järkyttäviin aamuherätyksiin ja siihen, että suihkusta ei meinaa tulla lämmintä vettä (quelle surprise!)

Plussat:

+ Kortteli on mielenkiintoinen, ensi shokista toivuttuani. Aivan kulman takana on oikea "asiatown"; vieri vieressä kiinalaista, japanilaista, vietnamilaista ravintolaa ja erilaisia eksoottisia putiikkeja. Vielä en ole (tietenkään! kts. aiemmat kohdat) ehtinyt tutustua niihin oikein, mutta sunnuntaina kävimme muuton jälkeen Marin kanssa syömässä intialaisessa ravintolassa, ja ruoka oli herkullista ja halpaa ja palvelu erittäin ystävällistä. Sinne takuulla uudestaan!
Muuta hyvää korttelissa on, että kaikki palvelut ovat todella lähellä, useita ruokakauppoja, boulangerieita, apteekkeja (tämähän on tärkeää), automaatteja (ei itsestäänselvyys Pariisissa) jne. Toista oli silloin, kun asuimme St Michelillä - kunnon ruokakauppaa ei ollut mailla halmeilla!

+ Kämppis vaikuttaa mukavalta so far. Eilen hän näytti minulle vähän korttelia; mistä saa parasta leipää, mikä on hyvä kahvila, missä on biokauppa, mistä saa parhaat kukat... Lisäksi hän antoi mankkansa huoneeseeni, kun sanoin, että pitäisi ehkää ostaa radio. Eikä hän ole vielä(kään) karhunnut minulta takuuvuokraa (unohdan aina nostaa sen). Hän ei myöskään hermostunut, vaikka rikoin heti toisena päivänä yhden kupin (nukahdin illalla ja kun heräsin, niin kolautin sen unenpöpperössä tiskatessa rikki.) Muutenkin hän on ollut avulias, ja pyysi minua mm. sunnuntaina mukaan, kun lähtee kaverinsa kanssa hieman Pariiisin ulkopuolelle autolla. Saa nyt nähdä, onko muuta ohjelmaa...

+ Tykkään myös itse kämpästä koko ajan enemmän; tällä on tosiaan "luonnetta". Oma huoneeni on varsinkin tosi viehättävä, ja keittiön ikkunasta voi aamuisin jopa kuulla lintujen laulua.

Hienoa, nyt kun listasin noita plussia, niin tuntuu taas, etteivät asiat niin huonosti olekaan. Tosin, nyt on käytävä jo nukkumaan, jos aikoo aamulla jaksaa herätä, ja huomenna iltapäivällä olen kai yksin töissä... Ääh. Ei olisi pitänyt kirjoittaa näitä viimeisiä lauseita! Kaikki järjestyy. (Siihen on aina hyvä lopettaa.)

sunnuntai 30. syyskuuta 2007

Aamuapatia

On aivan mahdollista olla Pariisissakin onneton, ja ongelmiaan ei pääse karkuun, minkä jo tiesinkin. Se "eräs terveysongelma" on palannut, tai eihän se poissa ollutkaan, enkä tiedä mitä tehdä. Eilen illalla, kun Mari oli teatterissa, olin aivan paniikissa. Olin huomannut kyllä sen oireilevan jo pitkin viikkoa, mutta yritin ajatella, että kyseessä olisi väärä hälytys tai että se menisi itsestään ohi. Niin ei kuitenkaan tunnu käyvän.


En todellakaan tiedä, mitä tehdä. Mari sanoi, että gynekologit Pariissa ovat kamalia. Tuon on oltava tietysti yleistys, aina löytyy poikkeuksia, mutta eri asia on, miten sellaisen poikkeustapauksen löytäisi. Ääh. En haluaisi ajatella näitä asioita, haluaisin kerrankin olla vapaa ajattelemaan ihan muuta, jotain kevyttä ja arkipäiväistä, ja vaikkapa sitä, että tänään on muuttopäivä. Kaipaan todella jo päästä asumaan omaan asuntoon ja erityisesti kaipaan sitä, että voin itse määrätä rytmini edes jossain määrin. Haluan levätä. Haluan kävellä Pariisin katuja ja nähdä Seinen. Tähän mennessä en ole nähnyt vielä juuri muuta kuin metrotunneleita ja maisemia RERistä työmatkalla, sekä Marinita lähikortteleita. (No joo, perjantaina sain vähän sightseeingiä, kun RER B oli lakossa ja jouduin menemään töihin metron kutoslinjalla, joka kulkee ison osan matkasta maan päällä. Metrosta näkee mm. Invalidesin ja Eiffel-tornin, joka on suhteellisen vaikuttavan näköinen kuitenkin, kun se yhtäkkiä ilmestyy talojen takaa kuin varkain.)

Eilenkin, kun mieluummin olisin viettänyt lepopäivän, "jouduin" shoppailukierrokselle Halleille. Inhoan Halleja, koska siellä on pimeää, sokkeloista ja tunkkaista ja hirveästi ihmisiä. Kaiken lisäksi minulle kävi perinteisesti. Tarkoitus oli ostaa housut ja huivi, mutta lopulta ostin yhden samettihupparin (koska sisällä on aina niin kylmä), yhden harmaan villaboleron (todella käytännöllistä) ja kaksi huivia. No, tuli sentään se huivi ostettua. Shoppailun jälkeen Mari lähti teatteriin ja minä panikoin "kotona" terveysvaivojani ja vuodatin tuntojani mesessä. Kun Mari tuli hieman venähtäneeltä teatterireissultaan kahdentoista maissa (!), päätimme lähteä läheisen Buttes-aux-Cailles'n alueelle lasillisille. Lähdettyämme baarista, kadulla meitä tuli jututtamaan iso porukka ulkkareita, joista yksi saksalais-ranskalainen poika ja espanjalainen tyttö suostuttelivat meidät lähtemään kanssaan toiselle puolelle Pariisia yökerhoon. Metsästimme taksia ties kuinka kauan, ja lopulta olimme Flèche d'Orissa ehkä vähän ennen kolmea.... Paikka oli melkoinen teknohelvetti, emmekä lopulta viipyneet kauaa. Olimme kotona "jo" viideltä. Vähän kyllä mietin taas, miten jaksan ensi viikon, kun viikonloppuna olisin oikeasti ollut todella levon tarpeessa...

No, nyt täytyy lähteä etsimään jostain kauppaa, joka olisi auki sunnuntaisin (ei ihan helppo tehtävä), koska wc-paperi on loppu. Kiva herätä tähän tilanteeseen, minun varsinkin.

Onneksi sentään aurinko paistaa, ensimmäistä kertaa koko viikon aikana!

tiistai 25. syyskuuta 2007

Syksy saa

Hieman parempi päivä kuin eilinen. Jaksoin käydä ostamassa boulangeriesta patonkia ja croissantin aamutuimaan, ja silti myöhästyin töistä nyt vain viisi minuuttia. Huomasin tällä kertaa myös ihastella maisemia junan ikkunasta. Erityisesti minua ihastuttavat joet, jotka kyllä rekisteröin jo eilen. En tiedä, ovatko kyseessä vain jotkin Seinen haarat vai ihan kokonan toiset joet, mutta hienoilta näyttävät...(ja jokilaivojakin näin paluumatkalla!)

Töissä aamupäivä meni ihan hyvin, enkä ollut edes kauhean väsynyt (vaikka en meinannut illalla millään saada unta), mutta iltapäivällä aivot jumittuivat totaalisesti, kun valtaisa väsymys vyöryi päälle. Sain myös aikaan jossain määrin vaivaannuttavan tilanteen ruokatunnilla. Sophie tarjosi ystävällisesti minulle ja Jiai meille lounaan läheisessä brasseriessa. Kaikki sujui oikein hyvin, kunnes molemmat ihmettelivät sitä, että jätin ison kasan kasviksia (herneenpalkoja, jotka voivat suurina määrinä aiheuttaa suolitukoksen) syömättä. Koska en tiennyt, miten asian selittää ("en tykkää kasviksista?" tai "en jaksa syödä niitä" - tosi uskottavaa), änkytin lopulta jotain epämääräistä menneistä terveysongelmista, ja sanoin, etten vieläkään voi syödä ihan kaikkea. D'oh. Olisi ollut parempi kertoa koko totuus, tai pitää suunsa kiinni koko aiheesta. Mitä lie nyt ajattelevat... Ehkä kerron asiasta enemmän Sophielle, kun Jiai mei on lopettanut. Hän on kaikinpuolin niin tahditon, etten uskalla edes ajatella, millaisia kysymyksiä hän voisi esittää.

Töiden jälkeen tein vielä suuren ponnistuksen, ja menin Châtelet'lle pyörimään muutamaan kauppaan. Ostin Fnacista Sufjan Stevensin levyn "Seven Swans". Ihanaa rauhoittavaa, lohduttavaa musiikkia - juuri sitä, mitä tarvitsen. Lisäksi ostin Zarasta neuleen sovittamatta (sovituskopit menivät kiinni vähän ennen liikkeen sulkemista...). Onneksi se istuu ihan hyvin. Panikoin vaatteista muutenkin. Tuntuu, että pitäisi ostaa kaikkea; housut(/housuja), kengät, lisää paitoja, ehkä takki...mutta kun en töiden jälkeen oikein ehdi kaupoille! No, ehkä se on hyväkin.

Pariisissa on muuten syksy. Aamulla oli ihana, kirpeä auringonpaiste, jonka valossa Saint Germain en Laye näytti satumaisen kauniilta, mutta illalla jo satoi ihan kunnolla. Tuoksui märiltä, mätäneviltä lehdiltä, kun kiiruhdin Parc Montsourisin läpi kohti tilapäiskotiani. Ruska ei ole samanlainen kuin Suomessa; keltaista ei näy juuri ollenkaan, ainoastaan erilaisia punaisen ja ruskea värejä, hieman oranssia vaahteranlehdissä. Pensasaidat alkavat olla viininpunaisia.

maanantai 24. syyskuuta 2007

Déjà vu

Yritin jo eilen miettiä sopivaa aloituslausetta ja tyyliä, millä kirjoittaisin. Lopulta kirjoituksesta tuli niin jäykkää ja teennäistä, että en edes harmistunut, kun vahingossa onnistuin tuhoamaan sen. Joten aloitan nyt ilman sen kummempia korulauseita - kerrankin.
Ensimmäinen kokonainen päivä Pariisissa on takana. Olen niin väsynyt, että hädin tuskin pysyn tuolilla. Nautiskelen piparminttuteetä ja normandialaisia omenakeksejä, ulkona tummenee hyväntuoksuinen Pariisin ilta (kuulostaa paradoksilta, mutta johtunee läheisestä Parc Montsourisista ja Marinitan parvekkeen kukista), ja kuuntelen Yann Tierseniä - ranskalaistunnelmaa par excellence.
Kuulostaa romanttiselta - kaikkea muuta kuin eilinen päivä, ja tämä päivä tähän asti.

Eilen, kun yhtäkkiä putkahdin Finnairin lentokoneesta Charles de Gaullen kentälle, minusta ei tuntunut oikeastaan miltään, paitsi väsyneeltä. Konemaisesti hain laukkuni, raahauduin sen kanssa RER-junaan ja katselin ohikiitäviä, jo tuttuja (ja rumia!) maisemia. Vaikka kuinka yritin hehkuttaa itselleni mielessäni, että "ajattele, olet Pariisissa", tunneviisari ei värähtänyt mihinkään suuntaan. Vasta kun poistuin RERistä Cité Universitairella ja huomasin, että valtavasta 24 kiloa painavasta laukustani oli hajonnut toinen pyörä, liikahti viisari ihan kunnolla. "Tottakai, juuri näin", olivat varmaan ajatukseni. Hiki päässä raahasin valtavaa laukkua pari kilometriä Marinitalle olemattomat käsilihakset täristen. Aina yhtä ystävälliset pariisilaiset vain katsoivat pitkään ja kummastuneina surkuhupaisaa menoani. Pari kertaa teki mieli jo pysähtyä, istahtaa laukun päälle ja purskahtaa itkuun, mutta pelkällä sisulla sain viimein itseni ja laukun Marinitan alaovelle asti. Sähellettyäni aikani vielä summerin ja ovikoodin kanssa, pääsin viimein oikealle ovelle, jonka avasi freesi ja tyylikäs Alyssa Milano-look-a-like. (Tarvitseeko edes sanoa, kuinka nuhjuiseksi itseni tunsin?)

Surkeasta alusta huolimatta päivä meni ihan leppoisasti lopulta, tosin en jaksanut lähteä boulangerieta ja lähellä sijaitsevaa sunnuntaisinkin auki olevaa bio-kauppaa kauemmas. Illalla poltin savukkeen parvekkeella ja yritin tunnemoida Pariisiin saapumista, mutta olo oli vieläkin lähinnä väsynyt ja välinpitämätön. Koska väsymys oli todellakin lamaannuttavaa luokkaa, jouduin käymään yöpuulle jo yhdentoista maissa.

Tänään heräsin 6.30, ja kömmin suihkuun. (Tarkemmin ajatellen, "heräsin" on kyllä väärä sana - en ole oikeastaan herännyt koko päivänä.) Eikä puhettakaan mistään tuoreista patongeista tai croissanteista, vaan söin tapani mukaan banaanin, pari jäähtynyttä, vanhaa paahtoleipää (en edes tiedä, kenen olivat) ja melkoisen pahaa kahvia (jota valmistetaan ihan erityisellä pikakeittimellä, nimeä en nyt muista). Sähelsin niin kauan meikkaamisen (kuinka meikata hyvin ja silti niin, ettei näyttäisi kovin meikatulta?) ja vaatevalintojen (valitsin lopulta Marinitan neuletakin - BAD idea, kuten pian tulee ilmi) kanssa, että lopulta tuli hirveä kiire. Hahitin puolijuoksua RER-pysäkille, jossa tajuntaan iskeytyi heti kaksi asiaa. 1) Kammottavat jonot lippuautomaateille. 2) Lippuautomaatit hyväksyvät vain kolikoita (I should've remembered), joita minulla ei ollut tarpeeksi. No, juttu menee jo liian pitkäksi, jos selitän, millaisten mutkien kautta sain lipun ostettua, mutta hikoiltuani yli tunnin (yhteensä kahdessa) täpötäydessä (istumapaikka? mikä se on?) RERissä saavuin lopulta myöhässä Saint Germain en Laye'hin. Enkä tietysti ollut muistanut lähtiessäni katsoa kartalta, missä toimisto tarkalleen ottaen sijaitsee. Kulutin siis vielä kymmenisen minuuttia haahuillen ympäri tuon pikkukaupungin/lähiön kujia, kunnes lopulta löysin oikean oven. Siinä vaiheessa olin jo hiestä märkä, sillä Marinitan tekoangoraneuletakki oli niin hiostava, että olin jo RERissä tajunnut, miksei hän ollut ottanut sitä matkalle mukaan.

Työpaikalla onneksi suhtauduttiin myöhästymiseen hyvin, ollaanhan sentään Ranskassa. Työnantaja, Sophie - vaaleahiuksinen, miellyttävän mutta tiukan oloinen rouva - vaihtoi kanssani ensin pari sanaa, ja sitten tämänhetkinen harjoittelija alkoi opastaa minua. Kyseinen harjoittelija, joka siis lopettaa tämän viikon jälkeen, onkin tapaus sinänsä... Kiukkuinen, Ranskaa vihaava (siltä vaikuttaa) kiinalainen, joka ei tunnu pahemmin välittävän mistään kohteliaisuusmuodoista tai ylipäätään hyvästä käytöksestä. Ranskaa hän puhui hyvin - aksentti oli melkein aidon pariisilainen - mutta kirjoitus vilisi virheitä. Englannin taito oli karmaisevaa tasoa, enkä silti meinannut kehdata korjata hänen virheitään kirjoituksessa. Muutenkin huomasin heti, että toimistossa olevat valmiit englanninkieliset dokumenttimallit ovat aivan kamalaa tönkköenglantia. Ehkä joskus kysyn, voisinko hieman hioa ja parannella niitä...

Päivä oli järkyttävän kiireinen; puheluita, sähköposteja ja pikaviestejä tulvi koko ajan, ja välillä toimistossa kävi aupaireja kyselemässä neuvoja, ja muutama perheenäitikin esittäytymässä. Ehkä mukavin hetki koko päivässä oli, kun kanadalainen 18-vuotias aupair halusi tulla tervehtimään työnantajaani, mutta joutui odottelemaan vartin verran, koska Sophie oli varattu. Jututin tyttöä koko tuon ajan (Jiai Mei vain tuhahti vaikeasti tulkittavasti kuullessaan tytön iän), ja tunsin edes sen hetken olevani oikeassa paikassa, ja juuri oikea henkilö siihen hetkeen. Muuten olinkin koko päivän enemmän tai vähemmän pihalla, ja ennenkaikkea pelottavan väsynyt. Toivottavasti tämä väsymys ei tule olemaan jatkuvaa, muuten en pärjää.

Ruokatunnilla kävimme Jiai Mein kanssa Brioche d'Oréessa syömässä patonkiateriat, ja Jiai Mei jupisi koko ajan, kuinka vanhalta patonki vaikutti. Sen jälkeen kävimme muutamassa kaupassa (JM ei tervehtinyt missään, ja käyttäytyi suorastaan töykeästi toisessa kaupassa, mistä osti korun), jotka olivat auki - suurin osa kuitenkin oli kiinni lounastauon aikaan. Aivan kuin pikkukaupungeissa tosiaan! Koko iltapäivän olin sitten nukahtamispisteessä, ja työpäivä venyi vielä kuuteen, kun sen oikeasti olisi pitänyt loppua viideltä. Sain myös rivien välistä ymmärrettyä, että kaavailemani Muse-keikka ei varmasti tule onnistumaan. En jaksa vielä edes kirjoittaa aiheesta, toivon ihmettä. Hienosti menee muuten isot määrät rahaa kankkulan kaivoon... (ja mitä rahoista, mutta Muse jää näkemättä!)

Töiden jälkeen ajattelin järkyttävästä väsymyksestä huolimatta jäädä pois yhtä RER-pysäkkiä aikaisemmin, koska siellä on kunnon supermarketti, ja minun piti ostaa kaikenlaista, mitä tavallisesta ruokakaupasta ei saa. Älyttömyyksissäni ostin myös 6 litran pullon pakin vettä, vaikka tiesin, että minun piti raahata sitä todella pitkä matka. (Herää kysymys, yritänkö alitajuisesti tahallani sabotoida oloani täällä?). Meinasin matkalla heittää monta kertaa koko pullot helvettiin, mutta lopulta siirsin kaksi pulloa toiseen kassiin, ja niin sain joten kuten taas rahnustettua "kotiin" saakka. Juuri kun viimein saavuin alaovelle, kantautui läheiseltä aukiolta Musette-haitarin soitto, joka jatkui vielä, kun hetkeä myöhemmin katselin pimenevää iltaa Marin parvekkeella. Sinä hetkenä tajusin olevani Pariisissa kuitenkin. Sitä en silti ole vielä oikein tajunnut, miksi tänne halusin takaisin. Kaikki tuntuu tutulta, eikä mikään varsinaisesti sykähdytä, vaikka rekisteröinkin asioita (kuten Saint Germain en Layen viehättävyyden). Onko tämä vain väsymystä vai sittenkin masennusta?

Oli kumpaa tahansa, nyt on alettava jo valmistautumaan yöpuulle. Miten jaksan huomisen? Ja jälleen kerran on sanottava - kunpa en aina olisi yksin...

Tässä vielä linkki Saint Germainin sivuille (en jaksa nyt laittaa sitä sillä tavalla hienosti, kun en muista koodia): http://www.ville-st-germain-en-laye.fr/

A bientôt!