Déjà vu

Yritin jo eilen miettiä sopivaa aloituslausetta ja tyyliä, millä kirjoittaisin. Lopulta kirjoituksesta tuli niin jäykkää ja teennäistä, että en edes harmistunut, kun vahingossa onnistuin tuhoamaan sen. Joten aloitan nyt ilman sen kummempia korulauseita - kerrankin.
Ensimmäinen kokonainen päivä Pariisissa on takana. Olen niin väsynyt, että hädin tuskin pysyn tuolilla. Nautiskelen piparminttuteetä ja normandialaisia omenakeksejä, ulkona tummenee hyväntuoksuinen Pariisin ilta (kuulostaa paradoksilta, mutta johtunee läheisestä Parc Montsourisista ja Marinitan parvekkeen kukista), ja kuuntelen Yann Tierseniä - ranskalaistunnelmaa par excellence.
Kuulostaa romanttiselta - kaikkea muuta kuin eilinen päivä, ja tämä päivä tähän asti.

Eilen, kun yhtäkkiä putkahdin Finnairin lentokoneesta Charles de Gaullen kentälle, minusta ei tuntunut oikeastaan miltään, paitsi väsyneeltä. Konemaisesti hain laukkuni, raahauduin sen kanssa RER-junaan ja katselin ohikiitäviä, jo tuttuja (ja rumia!) maisemia. Vaikka kuinka yritin hehkuttaa itselleni mielessäni, että "ajattele, olet Pariisissa", tunneviisari ei värähtänyt mihinkään suuntaan. Vasta kun poistuin RERistä Cité Universitairella ja huomasin, että valtavasta 24 kiloa painavasta laukustani oli hajonnut toinen pyörä, liikahti viisari ihan kunnolla. "Tottakai, juuri näin", olivat varmaan ajatukseni. Hiki päässä raahasin valtavaa laukkua pari kilometriä Marinitalle olemattomat käsilihakset täristen. Aina yhtä ystävälliset pariisilaiset vain katsoivat pitkään ja kummastuneina surkuhupaisaa menoani. Pari kertaa teki mieli jo pysähtyä, istahtaa laukun päälle ja purskahtaa itkuun, mutta pelkällä sisulla sain viimein itseni ja laukun Marinitan alaovelle asti. Sähellettyäni aikani vielä summerin ja ovikoodin kanssa, pääsin viimein oikealle ovelle, jonka avasi freesi ja tyylikäs Alyssa Milano-look-a-like. (Tarvitseeko edes sanoa, kuinka nuhjuiseksi itseni tunsin?)

Surkeasta alusta huolimatta päivä meni ihan leppoisasti lopulta, tosin en jaksanut lähteä boulangerieta ja lähellä sijaitsevaa sunnuntaisinkin auki olevaa bio-kauppaa kauemmas. Illalla poltin savukkeen parvekkeella ja yritin tunnemoida Pariisiin saapumista, mutta olo oli vieläkin lähinnä väsynyt ja välinpitämätön. Koska väsymys oli todellakin lamaannuttavaa luokkaa, jouduin käymään yöpuulle jo yhdentoista maissa.

Tänään heräsin 6.30, ja kömmin suihkuun. (Tarkemmin ajatellen, "heräsin" on kyllä väärä sana - en ole oikeastaan herännyt koko päivänä.) Eikä puhettakaan mistään tuoreista patongeista tai croissanteista, vaan söin tapani mukaan banaanin, pari jäähtynyttä, vanhaa paahtoleipää (en edes tiedä, kenen olivat) ja melkoisen pahaa kahvia (jota valmistetaan ihan erityisellä pikakeittimellä, nimeä en nyt muista). Sähelsin niin kauan meikkaamisen (kuinka meikata hyvin ja silti niin, ettei näyttäisi kovin meikatulta?) ja vaatevalintojen (valitsin lopulta Marinitan neuletakin - BAD idea, kuten pian tulee ilmi) kanssa, että lopulta tuli hirveä kiire. Hahitin puolijuoksua RER-pysäkille, jossa tajuntaan iskeytyi heti kaksi asiaa. 1) Kammottavat jonot lippuautomaateille. 2) Lippuautomaatit hyväksyvät vain kolikoita (I should've remembered), joita minulla ei ollut tarpeeksi. No, juttu menee jo liian pitkäksi, jos selitän, millaisten mutkien kautta sain lipun ostettua, mutta hikoiltuani yli tunnin (yhteensä kahdessa) täpötäydessä (istumapaikka? mikä se on?) RERissä saavuin lopulta myöhässä Saint Germain en Laye'hin. Enkä tietysti ollut muistanut lähtiessäni katsoa kartalta, missä toimisto tarkalleen ottaen sijaitsee. Kulutin siis vielä kymmenisen minuuttia haahuillen ympäri tuon pikkukaupungin/lähiön kujia, kunnes lopulta löysin oikean oven. Siinä vaiheessa olin jo hiestä märkä, sillä Marinitan tekoangoraneuletakki oli niin hiostava, että olin jo RERissä tajunnut, miksei hän ollut ottanut sitä matkalle mukaan.

Työpaikalla onneksi suhtauduttiin myöhästymiseen hyvin, ollaanhan sentään Ranskassa. Työnantaja, Sophie - vaaleahiuksinen, miellyttävän mutta tiukan oloinen rouva - vaihtoi kanssani ensin pari sanaa, ja sitten tämänhetkinen harjoittelija alkoi opastaa minua. Kyseinen harjoittelija, joka siis lopettaa tämän viikon jälkeen, onkin tapaus sinänsä... Kiukkuinen, Ranskaa vihaava (siltä vaikuttaa) kiinalainen, joka ei tunnu pahemmin välittävän mistään kohteliaisuusmuodoista tai ylipäätään hyvästä käytöksestä. Ranskaa hän puhui hyvin - aksentti oli melkein aidon pariisilainen - mutta kirjoitus vilisi virheitä. Englannin taito oli karmaisevaa tasoa, enkä silti meinannut kehdata korjata hänen virheitään kirjoituksessa. Muutenkin huomasin heti, että toimistossa olevat valmiit englanninkieliset dokumenttimallit ovat aivan kamalaa tönkköenglantia. Ehkä joskus kysyn, voisinko hieman hioa ja parannella niitä...

Päivä oli järkyttävän kiireinen; puheluita, sähköposteja ja pikaviestejä tulvi koko ajan, ja välillä toimistossa kävi aupaireja kyselemässä neuvoja, ja muutama perheenäitikin esittäytymässä. Ehkä mukavin hetki koko päivässä oli, kun kanadalainen 18-vuotias aupair halusi tulla tervehtimään työnantajaani, mutta joutui odottelemaan vartin verran, koska Sophie oli varattu. Jututin tyttöä koko tuon ajan (Jiai Mei vain tuhahti vaikeasti tulkittavasti kuullessaan tytön iän), ja tunsin edes sen hetken olevani oikeassa paikassa, ja juuri oikea henkilö siihen hetkeen. Muuten olinkin koko päivän enemmän tai vähemmän pihalla, ja ennenkaikkea pelottavan väsynyt. Toivottavasti tämä väsymys ei tule olemaan jatkuvaa, muuten en pärjää.

Ruokatunnilla kävimme Jiai Mein kanssa Brioche d'Oréessa syömässä patonkiateriat, ja Jiai Mei jupisi koko ajan, kuinka vanhalta patonki vaikutti. Sen jälkeen kävimme muutamassa kaupassa (JM ei tervehtinyt missään, ja käyttäytyi suorastaan töykeästi toisessa kaupassa, mistä osti korun), jotka olivat auki - suurin osa kuitenkin oli kiinni lounastauon aikaan. Aivan kuin pikkukaupungeissa tosiaan! Koko iltapäivän olin sitten nukahtamispisteessä, ja työpäivä venyi vielä kuuteen, kun sen oikeasti olisi pitänyt loppua viideltä. Sain myös rivien välistä ymmärrettyä, että kaavailemani Muse-keikka ei varmasti tule onnistumaan. En jaksa vielä edes kirjoittaa aiheesta, toivon ihmettä. Hienosti menee muuten isot määrät rahaa kankkulan kaivoon... (ja mitä rahoista, mutta Muse jää näkemättä!)

Töiden jälkeen ajattelin järkyttävästä väsymyksestä huolimatta jäädä pois yhtä RER-pysäkkiä aikaisemmin, koska siellä on kunnon supermarketti, ja minun piti ostaa kaikenlaista, mitä tavallisesta ruokakaupasta ei saa. Älyttömyyksissäni ostin myös 6 litran pullon pakin vettä, vaikka tiesin, että minun piti raahata sitä todella pitkä matka. (Herää kysymys, yritänkö alitajuisesti tahallani sabotoida oloani täällä?). Meinasin matkalla heittää monta kertaa koko pullot helvettiin, mutta lopulta siirsin kaksi pulloa toiseen kassiin, ja niin sain joten kuten taas rahnustettua "kotiin" saakka. Juuri kun viimein saavuin alaovelle, kantautui läheiseltä aukiolta Musette-haitarin soitto, joka jatkui vielä, kun hetkeä myöhemmin katselin pimenevää iltaa Marin parvekkeella. Sinä hetkenä tajusin olevani Pariisissa kuitenkin. Sitä en silti ole vielä oikein tajunnut, miksi tänne halusin takaisin. Kaikki tuntuu tutulta, eikä mikään varsinaisesti sykähdytä, vaikka rekisteröinkin asioita (kuten Saint Germain en Layen viehättävyyden). Onko tämä vain väsymystä vai sittenkin masennusta?

Oli kumpaa tahansa, nyt on alettava jo valmistautumaan yöpuulle. Miten jaksan huomisen? Ja jälleen kerran on sanottava - kunpa en aina olisi yksin...

Tässä vielä linkki Saint Germainin sivuille (en jaksa nyt laittaa sitä sillä tavalla hienosti, kun en muista koodia): http://www.ville-st-germain-en-laye.fr/

A bientôt!